Kun parisuhde hukkuu arkeen!

Onko teistä koskaan tuntunut siltä että parisuhde hukkuu arkeen? Tunne siitä että olette enemmän kämppiksiä kuin rakastavaisia? No musta on ja mun mielestä se on jollain tapaa pitkissä parisuhteissa myös ihan normaalia. Hälyttävää on jos kyseiselle tunteelle ei tee mitään. Olen aina ollut enemmän parisuhde ihminen kuin sinkkuna viihtyvä, vaikkakin melko itsenäinen ja omaa tilaa myös kaipaava, joten vuosia kestäneiden suhteiden aikana olen kokenut jos jonkinlaista tunnetta. Ensimmäisen suhteeni kesti kaksi vuotta. Toinen suhteeni oli kestoltaan noin kuusi vuotta. Nykyinen avoliitto on kestänyt jo yli neljä vuotta ja toivottavasti monia kymmeniä kymmeniä vuosia vielä eteenpäin. Näiden vuosien aikana on siis koettu vaikka ja mitä, eikä mitkään tunteet tule siis puskista. Erilaiset tunteet ja fiilikset on mielestäni inhimillisiä ja normaaleja. Kuitenkin se miten niihin suhtautuu ja miten niitä kykenee käsittelemään on avainasemassa parisuhteen lopputuloksessa.

Aikaisemmat parisuhteet ovat opettaneet siis yhtä jos toista. Haluan ajatella että kaikki tapahtuvat syystä ja kaikessa on aina jotain hyvää. Kaikista epäonnistumisista niin elämässä kuin parisuhteissa on jotain oppia mitä halutessaan pystyy ammentaa tulevaisuuteen. Epäonnistumiset ja pettymykset on mielestäni oiva hetki pysähtyä ja tarkastella omaa toimintaa. Miksi näin kävi? Miten minä vaikutin tai olin vaikuttamatta siihen? Miltä minusta tuntui tai ei tuntunut? Mikä tilanteessa on sellaista jota en tekisi seuraavan kerran? Itsetutkiskelun lisäksi avainasiassa on myös kommunikointi. Mitä avoimempi ilmapiiri sen paremmin kaikesta pystyy keskustella ja sen myötä kynnys tunteiden kertomiseen madaltuu. Koen että kommunikointi on se mikä on vuosien myötä myös kehittynyt aivan valtavasti ja se tekeekin nykyisestä suhteestani vahvan. Halusin kirjoittaa ajatuksiani parisuhteen hukkumisesta arkeen, sillä kiireisten elämän myötä myös tämä tunne on tullut minulla vastaan enemmän kuin yhden kerran. Emme kuitenkaan ole jääneet märehtimään asiaa vaan aina lähtenyt ratkaisukeskeisesti purkamaan fiiliksiä. Olen toki sitä mieltä että elämä on niin lyhyt ja ainutlaatuinen jota ei pitäisi hukata olemalla onneton. Toisaalta olen sitä mieltä että parisuhteissa saati avioliitoissa luovutetaan nykypäivänä aivan liian helposti.

Suhteeni alusta alkaen tiesin ettei tämän hetkinen suhde tulisi olemaan se tavallisin ja helpoin. Vaikka ihmisenä tarvitsen omaa aikaa ja tilaa elää omaa (suhteellisen kiireistäkin) elämääni, koen että olen myös sellainen joka vaatii huomiota parisuhteen ja kipinän ylläpitämiseksi. Otin siis tietoisen riskin ryhtyessäni suhteeseen urheilijan kanssa. Tiesin että avopuolisoni tulee olemaan paljon poissa eikä rahaa tule tulvimaan ovista ja ikkunoista, sillä suomessa tuetut urheilulajit ovat hyvin riippuvaisia mediaseksikkyydestä ja osittain menestyksestä. Vain paria lajia lukuun ottamatta suomessa on siis erittäin harvinaista pystyä elättämään itseä urheilulla tai urheilijana. Oli siis sanomattakin selvää ettei meidän talous tulisi rypemään rahassa, matkustelu ja oman asunnon haaveet oli pistettävä määrittelemättömäksi ajaksi tauolle. Lisäksi tulisimme elämään kädestä suuhun ainakin sen aikaan kun molempien opiskelut olisivat pulkassa ja ainakin toinen meistä olisi vakituisessa työsuhteessa. Sanomattakin on selvää ettei tähän tilanteeseen lapsi sopisi. Loppupeleissä materia on vain materiaa ja tärkeintä on rakkaus. Tai ainakin niin koitan lohduttaa itseäni aina kun kateellisena fiilistelen kavereiden muuttamista omiin omistusasuntoihin. Mutta kun sinun rakkaus on jatkuvasti poissa kisoissa tai leirillä tai kun hän on kotona mutta itsellä pukkaa ympäripyöreitä päiviä töissä, mistä löytää yhteinen aika kipinän ylläpitämiseksi? 

Suhteen luonne on mun mielestä avainasiassa selviytymisen kannalta. Huh kuulostipa raadolliselta, mutta selviytymistä täälläkin on välillä ollut. Arjesta ja niistä hetkistä kun on yhdessä tulee tehdä merkittäviä. Merkittävällä en tarkoita rahallista panostusta tai sitä että sen tarvitsisi olla erikoista, vaan ennemminkin aitoa läsnäoloa. Molemminpuolista sitoutumista, ymmärrystä ja panostusta niihin hetkiin silloin kuin se on mahdollista. Vaikkakin nykyään meillä on paljon enemmän aikaa yhdessä kuin esimerkiksi seurustelun alkuvuosina, meillä on edelleen jäänyt perinteeksi treffipäivät. Treffipäivät on sellaisia kun molemmat välttää puhelimella oloa, keskittyy toiseen ja tehdään yhdessä jotain erilaista kivaa. Esimerkiksi viimeksi treffipäivänä me pakattiin eväitä reppuun ja käveltiin jätkäsaaresta sillan toiselle puolelle istumaan lauttasaaren kallioille. Me juotiin rauhassa kahvia termareista, syötiin eväsleipiä ja istuttiin lähekkäin käsistä kiinni pitäen. Ei siis mitään ihmeellistä, mutta kuitenkin spesiaalia. Mun mielestä jo se että poistuu rutiini ympyröistä tekee paljon. Etenkin kun nykyisenä yrittäjänä tekee paljon kotona töitä niin  välillä tuntuu että kotona seinät kaatuu päälle ja on päästävä muualle. Mikset treffipäivät voisi olla jotain perinteisempää esim leffassa käyntiä, ruokailua tai uusien asioiden kokemista yhdessä. Yhtenä päivänä esimerkiksi Jarno tuli pelaamaan mun kanssa tennistä kun se tiesi kuinka paljon siitä pidän. Mä taas vastavuoroisesti kökötin ulkona kylmässä katsoen kun hän väkersi kuntopalloa. Jos et oo muuten nähnyt tätä DYI kuntopallo videota niin pääset siihen TÄSTÄ!

Parisuhde on siis vastavuoroista ja tasavertaista kumppanuutta. Jos toisella herää jonkinlaisia tunteita, tulee tunteista pystyä puhumaan ilman että toinen hyökkää vastaan ja huutaa päälle. Tämä aiheuttaa vaan sen ettei suhteessa uskalleta avautua. Sen sijaan että heti ollaan luovuttamassa tulisi keskustella siitä mitä toinen milläkin hetkellä kaipaa. Tämä on mielestäni ratkaisu pitkään ja toimivaan parisuhteeseen. 

Vaikkakin meidän joka kuukautinen treffipäivä ei ole vähään aikaan pitänyt (ylläri ylläri töiden ja kiireiden vuoksi), niin huomasin taas yllättäen kaipaavani kahdenkeskistä rutiinien ulkopuolista kahdenkeskistä aikaa. Siispä tulevana lauantaina olisi taas treffipäivä ja Jarno sanoikin että haluaa viedä mut brunssille. Ah rakastan ruokaa, jotenka mulle se käy enemmän kuin hyvin. Sen lisäksi me tehdään jotain mitä ei olla vähään aikaan tehty. Ehkä mennään pelaamaan bilistä tai keilaamaan. Tai ehkä me vaan kävellään ja fiilistellään linnanmäkeä ja käydään pussauskopissa. Se on kuitenkin varma että lauantaina somettelut jää vähemmälle ja aijon keskittyä hetkeen. Treffailu ei mun mielestä katso parisuhteen kestoa tai sitä asutaanko yhdessä tai ollaanko jo naimisissa. Päinvastoin! Treffailu ylläpitää parisuhteen kipinää ja estää parisuhteen hukkumista arkeen. 

Mikäli sä tunnistit ettette ole parisuhteessanne viettäneet hetkeen yhteistä laatuaikaa niin kaivakaa kalenterit esiin ja sopikaa treffipäivä. Älkää kokeko sisällöstä niinkään painetta tai sitä että sen pitäisi olla erikoista. Nauttikaa toisista, katsokaa syvälle silmiin ja pitäkää toisianne kädestä. Muistakaa siis myös läheisyys. Koska viimeksi olette esimerkiksi kiihkeästi suudelleet? Myös tällainen ihan tavallinen asia saattaa jäädä arjen astuessa kuvaan, vaikka suhteen alussa se oli parasta ikinä! Parisuhde ei ole asia jota kannattaa ottaa itsestäänselvyyttä vaan se vaatii panostusta ja uhrauksia toimiakseen. 

<3

-Kiira